Itsemurha

Eilen ja tänään käsittelimme itsetuhoisen asiakkaan kohtaamista hoitotyössä. Tärkeimpänä asiana jäi mieleen, että itsemurhasta tai kuolemasta puhuminen ei kannusta itsemurhaan. Kun asiakas puhuu kuolemasta, niin asiaan pitäisi pysähtyä, eikä vaan etsiä elämän positiivistä puolta tyyliin, eihän sinulla mikään hätä ole ja mikäs tässä on elellessä. On uskallettava kysyä ihan suoraan, että oletko ajatellut itsemurhan mahdollisuutta?
Sallan kertomat esimerkit nostivat tunteet pintaan ja kyyneleet tulivat silmiin monta kertaa. Samalla nosti päätään taas epäilys, onko minusta alalle, kun olen niin empaattinen? Tosin en ole suuntautumassakaan mielenterveyspuolelle.

Kysyin tunnilla, miten neuvoa henkilöä, joka haluaa erota parisuhteesta, mutta ei uskalla, koska puoliso uhkaa itsemurhalla. Vasta kun asiasta oli keskusteltu tajusin, että olen itse ollut samantapaisessa tilanteessa yli 30 vuotta sitten. Olin juuri täyttänyt 18 ja olin seurustellut 15-vuotiaasta. Poikaystäväni meni armeijaan, mutta ei pystynyt olemaan siellä mielenterveydellisistä syistä. Varsinaisia itsemurhayrityksiä hänellä ei tietääkseni ollut, mutta nyt ajatellen viitteitä oli paljonkin siihen suuntaan. Minä olin lukiossa ja täysi-ikäisen uusi maailma edessä, enkä halunnut enää jatkaa suhteessa. Muutama vuosi tämän jälkeen kuulin, että hän oli tehnyt itsemurhan. En ollut koskaan ollut missään tekemisissä hänen vanhempiensa kanssa, joten en ollut hautajaisissa. Muistan, että olin töistä sairaslomalla muutaman päivän, mutta ilmeisesti en asiaa käsitellyt kunnolla kuitenkaan. Useampi vuosi tämän jälkeen olimme nykyisen mieheni kanssa ravintolassa ja tämän nuoruuden poikaystäväni veli tuli huutamaan minulle, että se kaikki oli minun syytäni, että minä aiheutin sen itsemurhan. En muista, että olisin itse kokenut syyllisyyttä silloin tai sitten olen vaan hyvin haudannut käsittelemättömät tunteet johonkin syvälle, mistä ne nyt sitten pulpahtivat esiin.